Näytetään tekstit, joissa on tunniste mietteitä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mietteitä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Me supertytöt

Arvatkaa mitä.
Mun päivät ei pyöri ollenkaan niin mun itseni ympärillä kuin mitä blogista voisi ymmärtää.
Ihanko tosi? ;)
Mulla on vauva lähes koko ajan sylissä tai kozyssa. Olli paukuttaa näköpiirissä. Pesen pyykkiä joka päivä ainakin koneellisen. Viikkailen ja ripustan ja silitän. Ruokaa täytyy laittaa kohtalaisen usein, mutta aina ei ollenkaan varmasti ehdi itse syömään kunnolla. Pölyäkin kertyy kun pyykit kuivataan yleisissä tiloissa, joten lattioita täytyy (yrittää) putsailla joka toinen päivä. Molemmat pallerot pukea ulos ainakin kerran päivässä, leikkiä Ollin kanssa...
No, kyllä te tiedätte ;)

Arvatkaa kuinka arvostan näitä hetkiä, kun oon muistanut ostaa kahvikermaa, laskenut Ainon nukkumaan ilman että Olli tökkii sitä heti hereille ja saanut kupposen kuumaa käteen Ollin leikkiessä vieressä autoillaan?

Arvatkaa kuinka ihanalta tuntuu.

Kiitos, että jaatte mun kanssa tätä harrastusta.

Niin pinnalliselta ja ulkonäkökeskeiseltä kuin blogi saattaakin nopealla silmäilyllä vaikuttaa, on sillä pintansa alla suurempi merkitys mun arjessa jaksamiselle -ja itseasiassa toivottavasti myös teidän! :).

Nyt kun suomalaisesta blogiverkostosta olen alkanut löytämään mielettömän hienoja sisustusblogeja, kauniita kuvia ja -niin, mun ikäisiä ja vähän vanhempiä naisia; äiti-ihmisiä, joita ihan selkeästi estetiikka ja vaatteetkin kiinnostavat, olen pohtinut...

Miksi niin harva bloggaa vaatteista? Onko se turhamaista ja turhaa, kun vaikkapa se sisustaminen ja kodin kuvaaminen vähän fiksumpaa? Vai onko tää vain mun kuvitelmaa? :)
Meitä naisia molemmat aihepiirit kuitenkin aika yhtälailla kiinnostavat, eikö?
hmmm :)

...
Loppuun norjalaisen Minor Majorityn kaunis Supergirl -biisi ihan teille kaikille <3
Kuka muu sulaa noille laulaja Pål Angelskårin silmille......?!?? :P



Ps. Hyvää naistenpäivää huomenna supertytöt! :)

Edit. Ps. II Tää oli sit viimeinen kerta kun kerron mitä kaikkea teen kotona, tulipas ahdistava olo ;D Eihän mul oikeesti oo tollasta työmäärää :o

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Kevätaurinko is coming...!

Tällasina kevättalven päivinä tulee meidän olohuoneesta hirmuisen lämmin. Tai voihan laskea markiisit ja viilentää tunnelmia, mutta kuka raaskii piiloutua ensimmäisiltä auringonsäteiltä?


Joko yksin tai vaunijen kanssa olen myös päivittäin heittänyt pienen nautiskelulenkin -ei siis mitenkään kuntoilumielessä. Ihan vaan auringosta nauttien. 
Voin vaan kiittää tätä ihmisen kehityskaarta siitäkin seikasta, miten armollisesti omaan kroppaan lasten myötä on oppinut suhtautumaan. Kovasti hymyilyttää (vähän säälittääkin raukka) se kahdeksan vuoden takainen jumppaohjaaja-johanna, joka Kotipizzassa tilasi aina vain salaattia, paistoi letut öljyssä (siis YÖK) eikä koskaan kuvitellutkaan käyttävänsä kermaa kastikkeissa (vain tomaattimurskaa ja muita vihanneksia).
Ou mai gaad.
Jolla oli kohtalaisen pikkuinen kroppa, mutta joka aina löysi tiukentamisen varaa.
Niin ja tunti jumppaa päivittäin oli tottakai ihan minimi.

Hih nyt on toiset ajat ;D
(Teen aika varmasti pian jonkun ruokapostauksen!)

Dagens:
paita DAY Birger&Mikkelsen
Vyö Lindex
Farkut Seven for all mankind

(Joo ja niinkuin yksi tarkkasilmäinen huomasikin, on tukkaa tasoitettu viime viikolla ;) uusia raitojakin löytyy.)

Sit me ollaan taas oltu oikein superhuonoja vanhempia ja kuvitelkaa, viety Olli päiväkotiin tänäänkin kahdeksi tunniksi, vaikkei edes ollut sen päivä. Niillä oli naamiaiset, joihin Ollikin oli kutsuttu ja vaikkei meillä mitään naamiaisasuja tähän hätään ollut, niin kehiteltiin :)

Takki Childrens Place (jenkkilästä..)
Farkut ?
Saappaat Tre Torn

Olli tykkää kohtuupaljon palomiesjutuista.
Taitaa tykätä muutkin; ryhmässä on kuusi poikaa ja kolme niista oli palomiehiä!
Ekassa kuvassa olen joutunut sotkemaan takkia, koska siinä selässä lukee palomies-Ollin sukunimi sellasin heijastinkirjaimin.
Toka kuvassa on muuten vaan pieni kiukutus ;)

maanantai 8. helmikuuta 2010

Eteenpäin

Koska...
  • En halua olla mikään DramaQueen tai kehujen kalastelija (alkaa jo tuntua vähän molemmilta ;)), jätetään tämä vaihe nyt tähän ja jatketaan kohtalaisen samalla malilla eteenpäin ;)
  • Sinä päivänä, kun hermo meni heh, olin kai ihan hullussa hormoniherkässä myllerryksessä ja jopa kyvytön ajattelemaan järkevästi. Normaalitilassa kun kestän kyllä omien mielipiteideni vastaiset kommentit ja jopa tykkään saada kommenttia laidasta laitaan. Täytyyhän munkin vastavuoroisesti saada teiltä ajateltavaa -ja varsin harvoin mitään asiatonta tulee.
  • Olen sitäpaitsi huomanut, että anonyymeinä tulee tosi suuri osa kommenteista ja usein ne on oikein fiksuja ja mielenkiintoisia -sellaisia, joista en halua jäädä paitsi.
  • Normitilassa olisin tosin myös hyvin kestänyt naurahtelulla myös lähiaikojen vähän villimmän kommentoinnin, sillä itse olen satavarma ja kivenkova siitä, ettei me vanhempina oo tehty mitään muuta kuin lastemme parhaaksi. En kyseenalaista itseäni tippaakaan ja jollei vapaata kommentointimahdollisuutta olisi, en tietäisi vieläkään, miten hullu aihe tää päivähoito (ja vissiin koko äitiys) siellä Suomen puolella on... :o Niin ja erilainen, ennen kaikkea hyvin erilainen!
  • Bloggaaminen on mulle ihan mielettömän kiva ja terapeuttinen harrastus. Nyt kun kotoa ei paljon pääse pois ;) Jatkossakin teen tätä ihan itsekkäistä syistä, oman hyvinvointini vuoksi. Eli ei tarvi olla huolissaan siitä, että jatkaisin nyt vain teidän (kauniiden) pyyntöjenne vuoksi :) Lukijamääristä tai suosiosta en itseasiassa voisi vähempää välittää, mutta toki hirveästi lisäiloa antaa kuulla, kuinka moni oikeasti saa potkua arkeen mun bloggaamisen avulla <3 Kiitos kun kerroitte :)
Eilen, +2 astetta ja mahtava aurinko.
Tästä näkyy muuten meitin koti ;)

Näin oon viritellyt Vibeä :) -niiden muovisuojuksien sijaan nyt on kiepautettu kaulaliina suojaamaan Ainon pesää.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

pos.

Siis ei kai tässä voi muuta olla kuin PALJON positiivisemmalla mielellä jatkamisen suhteen, ihan uskomaton määrä ihania kommentteja! Moni oli niin liikuttava, että silmät kostui (esim. ihanalle Lintulle tässä vaiheessa terkut <3), enkä oo tajunutkaan, et tuon iloa ja piristystä noin monelle!! :)

Aino oli vähän nenä tukossa yöllä enkä oo nukkunut kuin max. kaksi tuntia, se kitisee mun sylissä nytkin enkä tod. oo jaksanut meikkeihin päin henkäistäkään PLUS et meillä on vaikka kuinka sotkuista, ja silti on tuhat kertaa iloisempi fiilis kuin eilen! :D

Miten niin hormonit.... ;)

Tällä hetkellä ei edes ota päähän anonyymit arvostelijat, eihän ne näytä tietävän lainkaan, mistä puhuu (koska meillä menee hyvin tällaisellaan!). Sitäpaitsi niitä on vain promille ja teitä kannustavia ja positiivisia lähes sata prossaa ;) Kyllä mun nyt sitäpaitsi jokunen soraäänikin on kestettävä herranen aika! ;)

Eli olipa iihana piristysruiske tulla lukemaan tätä, paljon positiivisemalla mielellä pohdin jatkoja!
Tai sit oon yliväsynyt ja ylipirtee :D

Te ootte kyllä oikeesti ihania <3

lauantai 6. helmikuuta 2010

HEIIII...

Tosi pahoillani kaikkien teidän tosi ihanien ja mukavien lukijoiden puolesta, mut luulen, et mun bloggausaika alkaa olla tässä...

Tää ei oo enään niin kivaa eikä mikään hyvän tuulen henkireikä; voin sanoa ihan suoraan pahoittaneeni mieleni lähinnä noista mun äitiyteni arvosteluista ja kai ihan tästä yleisestä ilmapiirin muutoksesta. I know -ei tarvi välittää mitättömistä anonyymeistä kommenteista, mut jostain syystä mulla on kuitenkin kurja olo.

Se, että oon sanonut mulla olevan helppoa, on kai liikaa joillekin ja ymmärrän et provosoi. Sanoisin kuitenkin ihan joka tapauksessa, että mun elämäni on nyt helppoa ja ihanaa, kun tod. näk. onnellisinta aikaani vietän. Vaikkei Olli kävisi sitä hurjaa kahta päivää viikossa päivähoidossa, olisi tää helppoa ja ihanaa ;)
Voin muuten avartaa vähän teidän arvostelijoiden maailmankatsomusta ja kertoa, että täällä päiväkotisysteemi on Suomesta poikkeava. Esim. mun hyvän ystäväni kaikki neljä lasta on päivittäin hoidossa, vaikka ystävä käy vain päivän-pari töissä. Koskaan en oo törmännyt kritiikkiin. Olli on täällä hyvin moneen muuhun nähden tosi paljon kotona, enkä ole edes hakenut täyttä virkaa töissä, koska haluan jatkossakin olla paljon kotona lasten kanssa.
Miten kukaan teistä voi luulla tietävänsä paremmin, mikä meille sopii?

No niin, ettei tarvi sit kahdenkymmenen vuoden päästä miettiä et oisinpa osanut nauttia, nautin nyt. Enkä tuu tänne muuta väittämään, enkä ala valittamaan niistä mitättömistä huonoista puolista, joten paras varmaan lopettaa.

Olen miettinyt tätä jo jokseenkin monta päivää ja aika surullisena mietin varmaan vielä pari lisää... Eli älkäa ihmetelkö, jollei mitään kuulu :)

Paljon haleja teille fiksut, mukavat lukijat, joista on ihan kavereita tullut. Harmittaa ihan vietävästi, jos pieni anonyymiporukka on onnistunut lannistamaan minut. :'(

torstai 28. tammikuuta 2010

Arki...


Ymmärrän todella hyvin, että monista ois kiva kuulla enemmän meidän ihan tavallisesta arkielämästä. Varmaan myös nähdä kuvia lapsista ja muuta sellasta söpöä. Kun paljon pienten lasten äitejä täällä on.
Jostain syystä kuitenkin -toisin kuin vaikka oman naaman näyttäminen täällä, on mulle arjesta kertominen usein kovin henkilökohtaista.
Toisille ulkonäön paljastamisessa menee raja, mun postauksissa taas alkaa rajoittumaan kaikki muu paitsi minä itse. Perhe -ja perhe-elämä ovat asioita, jotka haluan pitää ihan itselläni. Pieniä pinnallisia paloja toki voi välillä tarjoilla :)


Tottakai pienen vauvan äidillä on paljon ajatuksia ja tunteita, kaikenlaisia herkkiä jutuja ja hankalia hetkiä. Tuskin kukaan on selvinnyt vauvan ekasta viikosta vuodattamatta kyyneliä.
Mutta... :)
Siis tää voi kuulostaa ärsyttävältä, mut mun kyyneleet ovat kaikki olleet ihan pelkästä onnesta.
En koskaan ole tuntenut itseäni muuksi kuin onnekkaaksi saadassani vaihtaa vaippaa tai rauhotella itkevää. En koskaan vielä ole hermostunut väsymykseen tai työn määrään. Korkeintaan vähän kyllästynyt näihin maitoa lähemmäs litran päivässä tuottaviin monsteritisseihin - taas jälleen ihmettelen miksi kukaan haluaa tieten tahtoen isot rinnat... :o   :S

No mut, ei tää oo mulle muuta kuin etuoikeus.
Tällä kertaa olen vielä pikkasen Ollin vauva-aikaa kärsivällisempi - kun tiedän, miten nopeasti se menee...

Dagens..

Mun vahvuudekseni on ehkä kääntynyt myös se tosiasia, ettei meillä oo täällä sukulaisia apuna. Mun on ollut pakko perustaa kaikki sille asenteelle, et yksin on pärjättävä. Vaikka se välillä harmittaa ja ikäväkin usein on.
Toki me käydään usein Suomessa -mikä aina antaa lisäpotkua ja iloa!

Meidän arki toimii myös siitä ihanasta syystä, että Asgeir on tällä hetkellä paljon kotona/työskentelee tosi vapaasti kotikonttorista käsin.
Tuntuu myös hyvältä ratkaisulta antaa Ollin käydä päiväkodissa tän pari päivää viikossa -Olli viihtyy, saa vaihtelua ja muiden lasten seuraa ja mulla on sille paljon paremmin energiaa kotipäivinä.

Auttaa varmaan myös se, että ollaan molemmat aika vahvoja, itsevarmoja ja rauhallisia tyyppejä -minkä oletan lasten aistivan eivätkä ainakaan meidän perässä hermostu.
Ja ehkä, en oikeestaan tiedä, mun (terkkari)koulutuksenikin auttaa luottamaan itseensä näissä vauva-asioissa. Etten ainakaan mitään ihan pölöä mee tekemään ;)


Ja ehdottomasti se ajatus hetkessä elämisestä ja nauttimisesta auttaa myös.
Että ottaa asiat sellaisina kuin ne tulee ja tekee asiat omalla temmollaan. Nauttien jokaisesta kullan arvoisesta hetkestä. Ilman kiirettä.

Paita Vila
Farkut Object (nää on niin pehmeitä ja joustavia... :))
Trikoohuivi Zara

Mulle myös pieni itsekkyys on elintärkeää; se, että otan aikaa itselleni kun siihen on mahdollisuus ja istun vaikkapa tän koneen ääreen teekupin kanssa. Ja että aamulla kun lapset on puettu, viitsin käyttää sen viisi minuttia meikkaamiseen ja omaan ulkonäkööni.
Etten unohda itseäni. Silloinhan ei enää mikään toimisi.

***

Siinä siis syitä, miksi mulla ei oo niin kauheasti purnattavaa ja miksi meidän arki toimii mulle :) En oo kovin ankara itseäni kohtaan.

tiistai 8. joulukuuta 2009

About AGE (and Elle)

Kun tässä kerran syksyn aikana mainitsin olevani vasta 28-vuotias ja siis mielestäni (kuten myös kaikkien tilastojen mielestä) nuori toissynnyttäjä, sain aika kommenttiryöpyn boksiini. En oikein vieläkään tajua, mikä asiassa mahtoi niin kiehuttaa, mutta vähän jotkut kommentit provosoivat ja saivat ainakin miettimään, että mikä siinä naisen iässä sitten on niin herkkää.



Kaikkihan tietävät, ettei naisen ikää kannata arvailla tai arvostella. En kuitenkaan tässäkään iässä loukkaantuisi, jos joku toteaisi, että vaikutan ikäistäni vanhemmalta. Ikäkäsitykseen vaikuttaa kuitenkin niin moni seikka, kuten rauhallinen käyttäytyminen (tässä tapauksessa kirjoitustyylikin), pukeutumistyyli ja klassisuus vs. trendikkyys, elämäntilanne ja -tapa (olenhan naimisissa ja äiti) sekä tutkinto ja työ vs. opiskelu. Olen kai myös ehtinyt tehdä ikääni nähden aika paljon kuten asettua aloilleni ulkomaille.

Mun mielestä kuitenkin itsestäänselvää on, ettei kommentteja tyyliin "sä nyt vaan näytät 10-20 vuotta ikäistäsi vanhemmalta" lausuta positiivisessa merkitysessä, enkä usko, että kukaan oikeassa elämässä näin tahditon olisikaan. Näyttää ja vaikuttaa ovat ihan eri asia.


 

Miksi oikeastaan ikääntyminen herättää naisissa näin voimakkaita tunteita? Pelkäävätkö nykynaiset niin kauheasti vanhenemista, kokevatko nelikymppiset naiset parikymppiset uhkana? Miksi?

Miksi naiset haluaisivat näyttää nuoremmilta kuin mitä ovat? Miksi mun kuviteltiin loukkaantuvat ikäkommenteista, eikö niitä olisi voinut ottaa kohteliaisuutena? -En loukkaantunut, sillä en ottanut vakavasti anonyymeja, jotka eivät minua koskaan ole luonnossa nähneet ja jotka tuskin samaa silloin sanoisivat. Pahoitin lähinnä mieleni toisten tahdittomuuden vuoksi.

Miksi halutaan näyttää nuoremmilta, miksei naiset vaan haluaisi näyttää freesimmiltä, kauniimmilta, terveemmiltä, onnellisimmilta, hehkuvammilta ja raikkaimmilta? :)

Miksei haluta ennemmin korostaa iän mukana tuomaa itsevarmuutta, kokemusta ja tasapainoa? 




Mietin myös suomalaisten ikäkäsitystä; onko mahdollista, että me pelkäämme ikääntymistä esimerkiksi keskieurooppalaisia enemmän? Onko mahdollista, että me näemme tulevaisuutemme keksi-ikäisissä naisissa jonain ihan muuna kuin vaikkapa nuoret naiset Italiassa ja Ranskassa näkevät?
....?

Onko kovassa Suomessa tärkeintä olla pätevä ja sulkeeko se pois ulkonäöstä välittämisen? Onko äitinä hyväksytympää kulkea tuulipuvussa? (On.)

Puuttuuko suomalaisnaisilta siis itsevarmuus -on niin paljon helpompaa olla huomaamaton "eikä nyt niin välittää turhamaisuuksista", vai onko sen puute maailmanlaajuinen ilmiö nuoruuden kadotessa?


  

Ihan faktaa on, että nykymaailmassa vanhenemista arvostetaan aika vähän eikä se ole mitenkään "muodikasta". Kuinka kauniita kuitenkin tosielämässä ovat naiset, joille on jo vähän ikää karttunut, oma tyyli ja itsevarmuus, jotka osoittavat kauneutta myös käyttäytymisellään ja jotka ovat pitäneet huolta itsestään?
Nämä naiset samalla osoittavat arvostavansa ikääntymistä ja itseään iästä huolimatta.

 

Ymmärrän nuorempia naisia kuitenkin siinä mielessä, että itsekin vielä viisi vuotta sitten kuvittelin lasten hankinnan tulevan kyseeseen sitten joskus, kun mulla ei enää oo muuta elämää :P
Lapset oli tosi kaukainen ja pelottava ajatus ja nyt, vain joitakin vuosia myöhemmin elän ihan varmasti elämäni onnelisimpia vuosia ja toivon, et aika vois pysähtyä tähän.

Enkä muuten oo rupsahtanut, löystynyt, väsynyt tai lihonut sitten yhtään! :D
Päinvastoin.



Itsehän olen siis vielä tosi nuori, enkä mitenkään kuvittele kuuluvani tähän "kauniiden ikääntyvien porukkaan" about kymmeneen vuoteen. Asiaa on kuitenkin hyvä miettiä ja muutenkin itse kunkin kartoittaa omia elintapojaan näin uudenvuoden lupausten kynnyksellä...

Ehkä haluan lähinnä rohkaista ajattelemaan kertyviä vuosia postiviisena prosessina, eikä vain kaukaisena pakollisena pahana, jonka myötä voi vähitellen heittää roskiin niin hyvinvoinnin kuin tyylinsäkin "kun se alamäki nyt kerran alkaa". Nou nou :)

Joka vuosihan merkitsee enemmän varmuutta, enemmän omaa tyyliä ja mahdollisesti enemmän varaa panostaa näihin! (jos lasketaan mukaan miinus virhekokeilut) ;)



Postauksen olen kuvittanut -kuten huomaatte mun ihan ykkös tyyli- ja kauneusihanteeni Elle Macphersonin kuvilla. Ehkä vähän huvittavaa laittaa tähän esimerkiksi "The Body", yksi maailman suosituimmista supermalleista, jolle ulkonäon vaaliminen on palkallista työtä ja siksi himpan helpompaa kuin mattimeikäläiselle, mutta se nyt vaan muistuttaa siitä, et kaikki on mahdollista (joskaan kaikkeen ei tarvi pyrkiä ;)). Ellehän on jo 46 -vuotias -ja äiti. Ja vaikka kuinka tyylikäs ja freesi!!
(Kaikki nää lainaamani kuvat on suunnillen kahden vuoden sisältä, viimeisimmät tältä syksyltä.)




Sitäpaitsi rakastan Ellen tyyliä. Hiuksia yli kaiken -kunhan saan kasvatukseni tohon pituuteen..... :)
Se käyttää ihanasti mustaa, farkkuja ja harmonisia luonnonsävyjä. Klassisia kokonaisuuksia, boheemia hippityyliä. Yksinkertaisesti täydellistä.
Ellen lähes tavaramerkkinä voisi pitää monissa kuvissa näkyviä fiksu metallikello-hippirannekoru -yhdistelmiä, joista olen ihan myyty. Harmi vaan mun ei-niin-glamourissa ammatissa vähän epäkäytännöllisiä...



Mut kertokaa te minua vanhemmat naiset hyväksikoettuja vinkkejä, mitä meidän nuorempien kannattaisi tehdä -ja mitä te teette kauneutenne eteen? :)

lauantai 28. marraskuuta 2009

About bloggin'

Mun bloggailu-uranihan lähti liikkeelle joskus kaksi vuotta sitten Ollin ollessa pikkuvauva, mun asuessani täällä ja kaikkien kysellessä kuulumisia. Ajattelin, et helppo kirjottaa ja välittää meidän vointeja tutuille yhteisesti netin välityksellä.

Kuvia oli harvoin ja nekin kaikki Ollista. Tai maisemista.
Kukaan ei seurannut mun blogia minkään Blogilistan kautta.

Tutut luki.
Äiti lähinnä.




En oikein tiedä missä vaiheessa blogille alkoi kertyä ulkopuolisia lukijoita, mutta samassa suhteessa alkoivat sekä henkilökohtaisemmat kuulumiset että kuvat Ollista vähentyä -ja kuvat minusta lisääntyä.
Kuvailisin edelleenkin mielelläni Ollia enemmän, mutta se jotenkin vaan tuntuu epäluonnolliselta nää netin ulottuvuudet tuntien...

Sen sijaan ihmettelen jatkuvasti, mikä saa minut kuvaamaan itseäni.
En oo koskaan erityisemmin viihtynyt kameran edessä ja kuvat minusta onnistuu harvoin tai näyttää "minulta". Olen oikeasti ihmisenä hiljainen ja vaatimaton enkä mitenkään huomionhakuinen -päinvastoin: punastun helposti ja välttelen kameroita.

Selityksen tähän harrastukseen täytyy tulla ikuisesta kiinnostuksesta vaatetusta ja muutenkin ulkonäköä kohtaan -en tietenkään yritä väittää ettenkö välittäisi miltä näytän. Se vaan on yksi tärkeä osa omaa hyvinvointia ja kohteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Osa mun itsetuntoa, -arvostusta ja identiteettiä.




Mut kyllähän tää päivänasu -hommailu tuntuu olevan (alle) parikymppisten opiskelijoiden hommaa. Sellaisten nuorten naisten, joilla oikeesti on aikaa ja intohimoa panostaa pukeutumiseen ja seurailla trendejä. Joilla on oikeasti jotain annettavaa lukijoille.

Toki toivon, et munkin blogista saa jotain irti ja inspistä, sehän mun suurin motivaattori ja oma inspiraation tuoja on. Mut ei pelkästään pukeutumiseen, vaan ihan koko elämään ja asenteeseen.
Niin, että teilläkin ois helpompi olla, nauttia elämästä :)

Vaikka mainitsinkin ikäasian tossa pari kappaletta sitten, oon ehdottomasti sitä mieltä, ettei tyylibloggailu millään tavalla oo iästä riippuvainen seikka. Aikuisempia bloggaajia saisi olla enemmänkin. Onko ne sitten ne asenteet ja yleiset ennakkoluulot sekä kunkin fiksun aikuisen naisen oma ylpeys, joka estää tällaista herrastamasta, en tiedä. Mietin kuitenki joskus, mikä minussa mahtaa olla, että tykkään tästä. ;) Heh.

Mutta bloggaisinko vaatteista, jos asuisin Suomessa?
Tuskin.
Nyt koen, että mulla on muutenkin syytä.

Eikä muuten kukaan Norjan kavereista tiedä tästä.




Sit mun on kiitettävä teitä mukavia ja fiksuja lukijoita siellä, että jaksatte pitää mun mielenkiintoa yllä. Te ootte niinku mun kaveriporukkaa enkä tahdo hengata minkään moukkien kanssa ;)

Joskus ihmettelen muissa blogeissa ihan tosissani, mikä saa lukijan jättämään ihan tyhmää negatiivista palautetta. Ihan selkeästi vaan tarkoituksena pahoittaa bloggarin mieli. En vaan tajua.
Se veis mun mielenkiinnon kirjottajana ihan kokonaan.
Jos lukijat olisi niin moukkia, et ne mieluummin jättäis haukkuja kuin pitäis suunsa kiinni.
Kuka haluaa oikeassa elämässäkään antaa itsestään sellasen kuvan?
Kuka haluaa osoittaa käytöstapojen puutetta möläyttelemällä ihan tyhmiä ja pahoittamalla toisen mieltä?

Niin paljon mukavampia ovat ihmiset, jotka osoittavat tilannetajua ja sympatiaa ja jotka mieluummin alentavat itseään huomatessaan toisen tason sitä vaativan sen sijaan että nostattaisivat itseään toisen heikkouksien kustannuksella.

Mielipiteitä saa ja pitää sanoa -kuten myös olla erimieltä.
Te ootte mahtavan positiivisia, kannustavia ja osaatte ihanasti jättää asiallista palautetta!
Kiitos :)

Hyvää viikonloppua! :)