Perjantaiprojekti

Mun suhtaumiseni taiteesen on hyvin selkeä; mitään maalausta tai taidekappaletta, jonka itsekin voisi tehdä, ei kannata ostaa. Jos jonkun ostaa, on siitä pidettävä kuin perheenjäsenestä tai lemmikistä. Siis sitä on rakastettava.
Omatekemät ovat poikkeuksetta persoonallisempia ja tuovat sisustukseen enemmän sisältöä kuin mikä tahansa kallis mestariteos.

Tää uusin projekti alkoi jo keväällä Ikeasta ostettuamme suuren taulun; sellaisen mustavalkoisen polkupyörämaisemajutun.
Jonka päälle oli tarkoitus vetää valkoinen pohjustus ja tehdä jotain muuta. Luonnollisesti. Se oli vaan niin sopivan kokoinen ja kätevästi jo valmiiksi kehystetty.

Torstaina sain aikaseksi pohjan...

Vihdoin.

Eilen, pohjan kuivuttua maalasin pastelliväreillä keskustan.

Ja fiksasin fiksatiivilla.

Omatekemät pastellivärit on kallein aarre mitä mun taidepakista löytyy. En tajuu mitä teen kun nää joskus kuluu loppuun.

(En muista mitä näiden tekemiseen tarvittiin -paitsi kermaviiliä ja värijauheita.)

Hahmottelin kuvan puuväreillä, viimeistelin niillä rakkailla pastelleilla.
Ja ei, kuvassa ei (ensisijaisesti) ole minä ja Olli.

Vaan äiti ja lapsi.

Taulusta oli kovasti tarkoitus tulla vielä luonnosmaisempi; vapaata viivaa ja virheitä. Siitä tuli hiukan liian kliininen ja selkeä, en tiedä vielä annanko olla.

Tuskin. Pakko sitä vähän on sotkea.




Alle täytyy vielä löytää matala vaalea penkki. Puinen. Sellainen, jonka voi pehmustaa lampaantaljoilla tai tyynyillä.






Joku tällainen.


Se on mun seuraava sisustusetappi. Ensi viikon kuluessa toteutettava -kun toi aviopuolisonikin viimein taitaa olla kotona.
Viihtyisää lauantai-iltaa!