Sunnilleen tokaluokalla, eli noin kahdeksanvuotiaana kun koulussa piti piirtää itsensä "aikuisena" olin minä aina naimisissa ruotsalaisen mieheni kanssa ja asuin Tukholman saaristossa melko päheässä talossa.
Tämä kaikki johtuen todennäköisesti siitä, että perheen kesälomamatkat kohdistuivat lähes poikkeuksetta länsinaapuriin ja reissussa Tax Freen karkkien ja Stockholmin
Stor och litenin lisäksi makeinta oli näiden hulppeiden kesähuviloiden tuijottelu.
Siinä vaiheessa kuitenkin kun pojat oikeasti alkoivat kiinostaa, piti niiden olla aika paljon Tukholman saaristoa lähempänä ja haaveet ruotsalaisesta (kuten mistä tahansa ulkomaalaisesta) miehestä karisivat hetkessä olematta enää koskaan tavoittelemisen arvoinen ominaisuus.
Loppujen lopuksi seurustelin pitkään, vuosia kivan suomalaisen pojan kanssa ja kun perheen perustaminen joskus hassuina hetkinä kävi mielessä, haaveilin yhteisötyyppisestä hippielämästä, jossa koko suku asuu lähekkäin.
Niin, että lapset juoksisivat paljain jaloin ja nukahtaisivat kenen tahansa viereen yhtä hyvin kuin äitin. Pitkistä illanistujaisista, joissa ne leikkisivät itsensä nukuksiin ja aikuiset juttelisivat tärkeitä kynttilänvalossa pikkutunneille asti. Elämästä, jossa Love, peace & luomu olisi tuhat kertaa tärkeämpää kuin markkinatalous ja materia.
Paitsi että tää hippielämä ei monestakaan käytännön syystä onnistunut, aloin jossain vaiheessa kaipaamaan haasteita. Halusin nähdä
jotain. Kai vähän tutustua itseenikin.
Ai niin ja tapasin Asgeirin. Olen kyllä monta kertaa miettinyt, et mikä ihme vika minuun tuli, etten nyt voinut ottaa jotain oman kylän poikaa ja perustaa perhettä kotiseudulle.
Olen moneen kertaan syyttänyt tästä hulludesta hetken mielijohdetta ja
nuoruutta.
Etenkin nuoruutta.
Ihan niinkuin nyt, kolme vuotta myöhemmin olisin niin paljon vanhempi ja viisaampi etten olisi tehnyt ihan samaa ratkaisua.
Ihan niikuin olisin onnellisempi kotiseudulla. Miksi olisin?
Ihan niinkuin en
sittenkin kaipaisi sitä jotain.
Mun hippielämäni on itseasissa nyt paljon lähempänä kuin koskaan ennen. Elän sopivan huolettomasti ja päätän koska haluan töihin, koska reissata kotiseudulle.
Mun elämäni on rennompaa kuin se koskaan Suomessa ois voinut olla.
Tasapainoisempaa kuin koskaan ennen.
Mun mieheni on ehdottomasti ihanampi kuin kukaan toinen.
Mut sitä, mikä näitä juttuja saa miettimään, ei mulla täällä oo.
Tiedättekö, välillä on kova ikävä.