Sunnilleen tokaluokalla, eli noin kahdeksanvuotiaana kun koulussa piti piirtää itsensä "aikuisena" olin minä aina naimisissa ruotsalaisen mieheni kanssa ja asuin Tukholman saaristossa melko päheässä talossa.
Tämä kaikki johtuen todennäköisesti siitä, että perheen kesälomamatkat kohdistuivat lähes poikkeuksetta länsinaapuriin ja reissussa Tax Freen karkkien ja Stockholmin Stor och litenin lisäksi makeinta oli näiden hulppeiden kesähuviloiden tuijottelu.
Siinä vaiheessa kuitenkin kun pojat oikeasti alkoivat kiinostaa, piti niiden olla aika paljon Tukholman saaristoa lähempänä ja haaveet ruotsalaisesta (kuten mistä tahansa ulkomaalaisesta) miehestä karisivat hetkessä olematta enää koskaan tavoittelemisen arvoinen ominaisuus.
Loppujen lopuksi seurustelin pitkään, vuosia kivan suomalaisen pojan kanssa ja kun perheen perustaminen joskus hassuina hetkinä kävi mielessä, haaveilin yhteisötyyppisestä hippielämästä, jossa koko suku asuu lähekkäin.
Niin, että lapset juoksisivat paljain jaloin ja nukahtaisivat kenen tahansa viereen yhtä hyvin kuin äitin. Pitkistä illanistujaisista, joissa ne leikkisivät itsensä nukuksiin ja aikuiset juttelisivat tärkeitä kynttilänvalossa pikkutunneille asti. Elämästä, jossa Love, peace & luomu olisi tuhat kertaa tärkeämpää kuin markkinatalous ja materia.
Paitsi että tää hippielämä ei monestakaan käytännön syystä onnistunut, aloin jossain vaiheessa kaipaamaan haasteita. Halusin nähdä jotain. Kai vähän tutustua itseenikin.
Ai niin ja tapasin Asgeirin.
Olen kyllä monta kertaa miettinyt, et mikä ihme vika minuun tuli, etten nyt voinut ottaa jotain oman kylän poikaa ja perustaa perhettä kotiseudulle.
Olen moneen kertaan syyttänyt tästä hulludesta hetken mielijohdetta ja nuoruutta.
Etenkin nuoruutta.
Ihan niinkuin nyt, kolme vuotta myöhemmin olisin niin paljon vanhempi ja viisaampi etten olisi tehnyt ihan samaa ratkaisua.
Ihan niikuin olisin onnellisempi kotiseudulla. Miksi olisin?
Ihan niinkuin en sittenkin kaipaisi sitä jotain.
Mun hippielämäni on itseasissa nyt paljon lähempänä kuin koskaan ennen. Elän sopivan huolettomasti ja päätän koska haluan töihin, koska reissata kotiseudulle.
Mun elämäni on rennompaa kuin se koskaan Suomessa ois voinut olla.
Tasapainoisempaa kuin koskaan ennen.
Mun mieheni on ehdottomasti ihanampi kuin kukaan toinen.
Mut sitä, mikä näitä juttuja saa miettimään, ei mulla täällä oo.
Tiedättekö, välillä on kova ikävä.
2 vuotta sitten
19 kommenttia:
Oi miten ihana postaus! Tiedätkös että se syy saada tekemään ko.päätöksiä on Se Herra Oikea; kun sen tapaa niin vaihtoehtoisia päätöksiä ei oikein ole;)
Itsekin valinnut melko erilaisen arjen ja elämän tän Herra Oikean seurauksena, kahden maan väliä reissataan miehen työn myötä, paljon erossa oloa ja arjen pyörittämistä yksin...
Ihanaa anyway:)
PS. Blogisi on kyllä niin ykkönen, ihania ja tärkeitä ajatuksia hömpän(=vaatteiden) kera sopivasti tasapainossa..
-Tiina-
Usein nuoruuden haaveet eivät toteudu yksi yhteen, mutta oudosti niillä on tapana toteutua jossain muodossa, siinä kohtaa elämäämme, kun emme enää muista mitä haaveilimme :)
Olipas kyllä tosi kiva postaus, piristi mukavasti harmaata aamua. Aika yllätyksenä tuli tuo haave hippielämästä :)Tunnut kyllä löytäneen sopivan kompromissin yhteisöelämän ja materiakeskeisen elämän väliltä, ainahan sitä joutuu eri vaihtoehtojen keskellä tasapainoilemaan.
Ajatuksia herättävä kirjoitus. Varmasti olet tehnyt valintasi aivan oikeilla perusteilla, mutta ymmärrän hyvin, että kaipaat tiettyjä asioita tai ehkä lähinnä ihmisiä koti-Suomesta. Itse asuin nuorena ulkomailla jonkun aikaa ja nautin pienen kylän tyttönä suunnattomasti siitä vapaudesta, kun sain elää suuremmassa kaupungissa ns. anonyyminä. Nykyään olen kuitenkin takaisin kotikylässä ja olen onnellinen siitä, että lapset saavat kasvaa isovanhempien ja muun suvun keskellä, vaikkakin se välillä itseä vähän ahdistaakin :-) Ei kait sitä ihminen ole koskaan täysin tyytyväinen?
Kai se kuuluu ihmisluontoon, että aina kaipaa jotakin. Ettei koskaan voi olla koko ajan IHAN tyytyväinen siihen mitä on. Että aina joskus ajattelee, että mitäs jos...
Mutta jos suurimman ajan ajasta on tyytyväinen eloonsa ja oloonsa niin eikähän se riitä.
nina
Juuri viikonloppuna vierailin yhden kaverini luona. Hän muutti miehen perässä/takia pienen pienelle paikkakunnalle Pohjois-Suomeen noin 600km päähän omasta kotiseudustaan ja suvustaan. Mies on maanviljelijä, joten vaihtoehtoja ei ollut. Nyt he asuvat uudessa talossaan pienen pienessä kylässä, jossa on neljä asuttua taloa ja asukkaiden keski-ikä 70v. Lähimpään kauppaan on matkaa 30km js tällä kaverillani ei oman alan töistä (saatikka muistakaan) tietoakaan. Hän on onnellinen, mutta välillä miettii aivan samoja seikkoja kuin sinäkin.
Blogisi on ihana!
Niin totta, etta valilla on kova ikava. Tuota "miksi piti loytaa mies, joka vie minut pois kotoa" olen jopa minakin ehtinyt miettimaan ja aiti varmaan miettii paivittain ;) Vaikka en silti olisi jaanyt kotipaikkakunnalle, vaikka Suomessa olisinkin, joten sinansa tilanne ei olisi suuresti erilainen. Toisaalta eihan sita koskaan tieda, jos vaikka palaankin takaisin Suomeen (toivottavasti yhdessa T:n kanssa). Enhan olisi ikikuunapaivana uskonut joku paiva asuvani taallakaan, joten miksi ei..
Ihana kirjoitus! Monesti se menee niin, että vaikka nuorena suunnittelee tulevaisuuttaan, niin kohtalo voi päättääkin ihan toisin. Itse ylioppilasvuonna olin aivan varma että lähden muualle opiskelemaan enkä enää kotikaupunkiin takaisin muuta. Tuli opiskeltua sekä kotikaupungissa että muualla (myös ulkomailla) ja tehtyä töitä muualla, mutta kuinka ollakaan vanhaan rakkaaseen kotikaupunkiini olen päätynyt enkä mistään hinnasta enää vaihtaisi pois! Löysin siis avomieheni kotikulmilta kun vielä asustelin toisessa kaupungissa ja eihän siinä muu auttanut kuin muuttaa takaisin (haaveilin siitä muutosta kyllä jo ennen häntä, täytyy myöntää). On niin ihanaa kun kaikki läheiset asuvat lähellä ja on paljon tuttuja, rakkaita, muistoja herättäviä paikkoja. Maailmaa ja muuta Suomea olen nähnyt ja todennut että tämä on kuitenkin se paras paikka mulle. Eipä tarvitse miettiä, että olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, kun sen on jo kokenut. Ihanaa että sinäkin olet löytänyt onnesi :)
Aivan ihana kirjoitus ja nämä asiat pyörivät varmasti monen mielessä, sekä suomalaisten että ulkosuomalaisten.
Oma haaveni oli pienestä pitäen olla opettajana pienessä kaupungissa Suomessa ja asua lähellä vanhempiani, jotta lapset voisivat vapaasti juoksennella kodin ja mummolan väliä. Tekisin töitä myös kotona, jotta voisin viettää aikaa lasteni kanssa. Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan haavealaani yliopistoon ja seurustelin ihanan pojan kanssa. Bänksit kuitenkin tuli ja sitten tapasin lomalla nykyisen mieheni. Hieman yli vuoden kestimme kaukosuhteessa ja sitten muutin opiskelemaan hänen kotimaahansa. Siellä ei ollut mahdollisuutta opiskella opettajaksi joten aloin opiskelemaan kauppaa. Muutimme Yhdysvaltoihin mieheni tohtorintutkinnon perässä ja jatkoin täällä opiskeluja. Nykyään olen jo työelämässä ollut pari vuotta ja muistan kuinka aina sanoin poikaystävälleni, että en jää Yhdysvaltoihin asumaan. Kuitenkin olen viihtynyt täällä hyvin ja meillä molemmilla on hyvät työt, joista pidämme (ja minä saan viettää myös aikaa lasten kanssa ja tehdä töitä kotona silloin tällöin). Olen tyytyväinen elämääni täällä, mutta kuten sanoit, ikävä vaivaa välillä ja tulee mietittyä mitä, jos olisin tehnyt toisin. Entä jos olisin antanut lomaromanssin olla ja jatkanut opintojani Suomessa. Ja itsekin syytän tästä kyllä nuoruutta. Myöhemmin olisin tehnyt varmasti toisen päätöksen ja antanut moisten hömpötysten olla. Silti olen onnellinen nyt, vaikka tein kaiken toisin kuin kuvittelin ja suunnittelin ja ainakin uskon vahvasti, että löysin sen elämäni miehen.
Kiitos teille :)
Toivoinkin saavani tällaisia kokemus-kommentteja -ihanaa kuulla etten oo yksin.
Rakastan näiti sun juttuja..nää on vaan niin ihania, tietkö kun samalla on tunne että jotenkin tietkö vaan tajuaa mitä oikein tarkoitat..:) Mä oon kanssa viime aikoina miettinyt paljon tota että mikä siinä on saanut jättämään kaiken sen tutun ja turvallisen kotona..
Monesti itsekin olen miettinyt, että miksi minä lähdin ulkomaille ja vielä enemmän, miksi minä jäin tänne...
Viime vuonna huomasin yllättäen, että minulla on lähes kaikki, josta lukio-ikäisenä haaveilinkin, vain eri maassa kuin oletin. Välimatka vanhempiin ja sisaruksiin on kelju, mutta koska emme asu miehenikään kotimaassa, välimatkaa on myös anoppiin ;) - ja se tietenkin on kivaa... :D
Tällaista tämä on, kun menojalkaa vipattaa. Suomessa kaipaa ulkomaille - ja täällä ulkomailla kaipaa perhettä Suomessa. Ja vaikka nyt olenkin sinkku, olen kuitenkin ihastunut pääsääntöisesti ulkomaalaisiin mieheen, ja olen varautunut siihen, että saatan itseni löytää viettämässä joskus kaksikielisiä häitä - ja myös asumassa ulkomailla miehen perässä...
EI tosiaankaan mitään mustavalkoisia ratkaisuja!
Ymmärrän ihan hirveän hyvin. Olen aina nauttinut matkustamisesta ja seikkailuista ja nautin nytkin eämästäni täällä Norjassa. Mies, lapsi, tämä kaupunki, ihmiset, työ... kaikki toimii. Mutta silti sisällä on pieni kaiherrus.
Vähän niin kuin joku kivi kengässä, ei se suoranaisesti koske eikä sitä koko ajan ajattele, mutta siellä se on. Ikävä.
Ihana postaus :) Minakin viihdyin ulkomailla kolmessa eri maassa, viimeiset vuodet mieheni kotimaassa Yhdysvalloissa. Kivaa oli siihen asti kun tulin raskaaksi, silloin iski ikava kotiin. Niin vaihtui kiva oma koti, opiskelut, lammin ja aurinkoinen saa Savolaisen pikkukaupungin rauhalliseen elamaan- ja ollaan taalla onnellisia,(mieskin) :) Onneksi Norja on kuitnekin niin lahella etta paasette Ollin kanssa ikavan yllattaessa helposti koto-Suomeen kaymaan.
-Miia-
Heips! Hassua, minäkin olin 8-vuotiaana kirjotitanut semmoiseen koulukaverit kirjaan että unelmani oli "asua/muuttaa ulkomailla, ehkä Australiaan" Heh! Vähän lähemmäksi kyllä päädyin..Puolet 20-syydestä olen asunut muualla, puolet Suomessa. Koti-ikävä, läheisten ikävä on tuttu juttu.. Mutta lohdutan että se yhteisö voi kyllä syntyä siellä uudessakin paikassa, ajan kanssa ja avoimella mielellä! Mutta eihän tietenkään mikään kaikkein lähimpiä korvaa.. Kiva postaus!
Mielenkiintoinen postaus. Minusta on ihailtavaa, että olet ollut niin rohkea, että olet uskaltanut seurata sydäntäsi. Itse ajattelen, että rakkauden, parisuhteen ja perheen eteen kannattaa kuitenkin tehdä "uhrauksia". Kirjoitustesi perusteella saa sen käsityksen, että olet onnistunut löytämään myös siellä Norjassa itsellesi uusia ystäviä ympärillesi, ja muutenkin monenlaista sisältöä elämääsi. Minusta se on hienoa, sillä ei se aina ole itsestään- selvää ja yksinkertaista. Toki omat juuret ja läheiset kotimaassa ovat tärkeitä ja ikävä ymmärrettävää. Onneksi välimatka ei ole mahdottoman pitkä, ja tänä päivänä on niin monia yhteydenpitokeinoja. Omasta kokemuksesta tiedän senkin, että aina ei niitä lähelläkään olevia tärkeitä ihmisiä näe riittävän usein, kun työt, lasten koulut ja harrastukset ja omat harrastukset vievät niin paljon aikaa. (Taitaa olla ne kuuluisat ruuhkavuodet meillä!) Monesti se yhteydenpito samassakin kaupungissa asuviin läheisiin hoituu puhelimen välityksellä. Joskus tuntuu, että elämä on kouluikäisten ja paljon harrastavien lasten kanssa liiankin kiireistä. Onneksi lomilla on sitten enemmän aikaa läheisille. Itselläni on muuten ihania kokemuksia äiti/tytär matkailusta, ja toki hyvän ystävänkin kanssa voisi matkailla. Täytyykin alkaa suunnitella seuraavaa mahdollista reissua rakkaan äidin kanssa. T. Maiju R
Ihan on pakko kommentoida... Postauksesi on niinkuin se olisi minun näppiksestä lähtöisin, ainakin melkein. Muutin toukokuussa 2001 tänne Ruotsiin elämäni miehen perään, nyt meillä on 5-vuotias tytär. Välillä kyllä mietityttää että mikä minuun oikein meni, syytän nuoruutta ja hulluutta useimmiten, ihan niinkuin sinäkin. Isiä, äitiä ja pikkusiskoa on mieletön ikävä, varsinkin tällaisena päivänä kuin Suomen äitienpäivänä.
Päivääkään en kuitenkaan vaihtaisin pois, paitsi että jos lotossa voittaisin kasapäin rahaa luulenpa että nappaisin pikku perheeni ja muuttaisin Suomeen hetimiten :o)
Herkistyin tosi kovasti<3 ... olet Johanna, ihana itsekin. Tiedäthän sen!
Lähetä kommentti