Mun ensimmäinen työpaikkani ja mun rakas treenisalini.
Aika haikeaa sieltä oli viimeisen kerran valot sammuttaa.
Muistan vielä hyvin, miten kesällä kolme vuotta sitten kävelin sisään, tapasin supersporttisen Jannen ja ystävystyin ensimmäistä kertaa. Tiesin, että täälläkin on yksi paikka, jossa tunnen oloni kotoisaksi ja voin kuluttaa aikaani.
Aloitin samana syksynä tuntien ohjaamisen, ystävystyin yhä paremmin Jannen kanssa ja treenasin monta päivää viikossa. Ilman salia ja Jannea mulla olis ollut tuhannesti yksinäisempi olo, en tiedä, miten olisin edes viihtynyt täällä. Päässyt alkuun.
Nyt pitäisi siirtyä sinne toiselle salille... äh.
Tällä hetkellä ei huvita yhtään.
Suren vielä juuri päättynyttä elämänpätkää.
Treenailut on kyllä lähiaikoina kutistuneet ihan liikaa.
Et kai mun on pakko jatkaa ohjaamista.
Raskaus on nimittäin ihan loistava TEKOsyy vähentää treenaamista.
Kun on niin väsynyt/pahoinvoiva/raukkaraskaana/pitää ottaa rauhallisemmin....
Tiedän, että se oman kropan kuunteleminen on tärkeintä, mutta kuinka usein sisäinen ääni huutaa et maataan vaan jooko täs sohval ja syödään jotain hyvää. Kun on niin väsyny ettei millään jaksa kyl lähteä just nyt!
Ja loppujen lopuksi, ihan sisimmässään tietää, et väsymys on sitä energian puutetta, joka johtuu liikunnan puutteesta.
Kävin siis tänään juoksemassa. Ja aion käydä useamman kerran viikossa. Edelleen. etenkin nyt, kun ne omat vakkaritunnit on poissa.
Hyviä suunnitelmia ja varusteita tärkeämpää kun on se jatkuvuus.
Ei niitä tuloksia vaan tule eikä hyvä kunto säily, jos lenkille herää kerran kuukaudessa...
...Toteaa eräs joka tuntee itsensä ihan turvonneeksi pulleroksi, vaikkei vauva vielä mihinkään oo kasvanut eikä kilojakaan (kaikesta liikkumattomuudesta/syömisestä huolimatta) oo tullut kuin hikinen yksi. Mut housut kiristää ja tää ei oo mitään hassuttelua vaan tosi kuin vesi.
Kai tässä on taas se tosiseikka hyväksyttävä, et seuraavaan puoleen vuoteen painokäyrä ei alaspäin käänny. Se on ylämäkeä nyt ja paras pukeutua maximekkoihin ja muuhun löysään:
(polvipituinen) Mekko Culture
3 kommenttia:
Terveiset Helsingistä! Jällleen kerran tosi kiva postaus, sait hyvälle tuulelle:) Toi on niin totta - se että liikkumattomuus saa aikaan lisää liikkumattomuutta ja just sen tunteen, että just nyt en jaksa lähteä minnekään. Jos huomenna sitten... Mutta jokaisen liikuntakerran jälkeen on ihana olo, täynnä energiaa ihan eri tavalla kuin ilman liikuntaa! Paljon onnea odotusaikaan, toivotaan että kaikki menee kivasti!
Heippa täältä Porista! Käyn katsomassa tätä blogiasi miltei päivittäin; löysin sen aivan vahingossa jokin aika sitten ja ihastuin : ) Ajatuksia tähän liikuntateemaan liittyen: itse henkilökohtaisesti viihdyn enemmän ulkona kuin sisällä. Jotenkin vaan tuntuu, että sisätyötä tekevänä on aivan pakko saada happea työpäivän jälkeen ja siksi oma liikuntani kaikkine muotoineen sujuu ulkona; niin työpäivien jälkeen tai vapaalla ollessa. Teen itsekin kolmivuorotyötä, en kuitenkaan hoitoalalla. Näin niin sanotusti ulkoihmisenä olen siis täysin myyty blogissasi olleisiin ihaniin kuviin Norjasta! Yritä vaan jaksaa lähteä ylös ulos ja lenkille, tai sinne salille jumppaamaan. Fyysinen hyvä olo tuo myös henkisesti hyvän olon; ja sitähän se liikunta kaikissa muodoissaan teettää. Juhannusterkuin, Anne. PS. Aivan ihana tuo kuvassa näkyvä mekkosi.
On varmasti tuntunut haikealta valot sammuttaa. Yksi elämänvaihe päättyi, mutta toinen alkaa! Muistoja sulta ei kukaan voi viedä, vaikka salia ei enää ole. :) Ja sulla ei varmaankaan ois noin mahtavan hienoa maximekkoa, jos painkokäyrällä ei ois ylämäkeä? :) Se on ohimenevää. :) Anniina
Lähetä kommentti